Minusta on helppo ottaa liikaa harteilleni. Joskus se etenee niinkin pitkälle, että herään lomallani kuudelta aamulla pohtimaan asioita, jotka tapahtuivat hyvin kauan sitten. Jotain asiaa, jonka sanoin joskus tai jotain pientä muotoseikkaa, joka jäi vaivaamaan yhdessä kauan aikaa sitten lähettämässäni sähköpostissa. Pohdin paljon myös syy-seuraussuhteita ja sitä kuinka jotain meni joskus väärin, jotta minulla on nyt ikävä olo.
Usein se alkaa lumivyöryn lailla kasaantumaan. Yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen ja pian päässäni pyörii miljoona asiaa, jotka eivät ole hyvin. Totuushan on, ettei kukaan pohdi epäonnistumisiani, tai onnistumisiani, yhtä paljon kuin minä. Sitä on vaikea lopettaa.
Perfektionistin leima tuntuu liian kaukaiselta monellakin tapaa. Miellän kyseisen luonteenominaisuuden täysiä kymppejä saavan periksiantamattoman opiskelijan polttoaineeksi. Henkilöksi, joka yrityksistään huolimatta ei voi epäonnistua. Näitä mystisiä otuksia ei tapaa kovin usein, ehkä siitä syystä, ettei niitä ole olemassa. Sivistyssanakirja määrittelee perfektionistin "täydellisyyden pikkutarkaksi tavoittelijaksi". Kun yhtälöstä otetaan pois ainainen onnistuminen, määritelmä alkaa tuntua hieman tutummalta.
Kuten varmasti kaikki, minäkin teen valintoja, jotta saisin tavoitettua täydellisyyden. Ajatuksen tasolla ja ideana valinnat tuntuvat järkeviltä. Opiskelen paljon, haen töitä paikoista, joissa haluaisin olla töissä ja kokeilen paljon uutta. Näin sanottuna edellämainitut kuulostavat pehmeältä ja makealta kuin hunaja. Pienemmässä mittakaavassa se ei kuitenkaan aina toimi niin. Kyllä, opiskelen paljon, mutta se estää minua keskittymästä yksityiskohtiin. Kyllä, haen töitä paikoista, joissa haluaisin olla töissä, mutta pätevyyteni ei ole vielä kohdallaan. Kyllä, kokeilen paljon uutta, mutta raja "paljon" ja "liian" välillä on hiuksen hieno. Haluaisin uskoa, etten uhraa kunnianhimoisessa prosessissa asioita, joita kohtaan tunnen suurta intohimoa. Arvoni, elämäntapani ja materialistiset omaisuuteni ovat kaikki asioita, joita rakastan. Toivottavasti ne ovat myös asioita, jotka tuovat minulle täydellisyyden.
Saattaa olla naivia väittää, ettei millään tällä pitäisi olla väliä. Elämä on liian lyhyt murehtimaan yksityiskohtia ja asioita, jotka tekevät meistä pieniä. Tässä kaikessa pitäisi kuitenkin olla jonkinlainen järki. Se, että pohdin asioita - usein liikaakin - estää minua tekemästä samoja virheitä uudelleen. Ainakin teoriassa. Käytännössä se taas ei ole aivan niin yksinkertaista.
Oli kyse työstä, joka minulla joskus oli tai koulutehtävästä, jonka joskus palautin, en tiedä olenko oppinut läksyni. Kuten ihmisluontoon kuuluu, tunnun toistavan samoja virheitä. Otan liikaa tehtävää tylsistymisen pelossa, en hio esseetä vielä viimeisen kerran tai ota saamiani mahdollisuuksia tosissani. Tiedostan virheeni, mutten toimi niiden korjaamiseksi.
Tietysti tämähän on vain minun, vastatunnustautuneen perfektionistin, näkemys asiasta.
