9. I’m a workaholic before my career

I have friends who have it all figured out. We keep talking about love and boys and what they mean to us. We keep planning our lives and weddings and the names of our children. We keep thinking about our future husbands and the kinds of lives we’ll have together. Or they do. Somehow the idea of getting married and having kids in my twenties doesn’t feel right. I’ve wondered why this is. Am I just that different? Is there something wrong with me? Am I emotionally dead? The answer could frankly be any of those, but I’ve realized that the core of my issue isn’t that technical, but instead quite romantic. I’m already in love and committed.

This all sounds very ”object sexuality”-ish, I’m just missing the Eiffel tower or the Statue of Liberty. My seedling of a career doesn’t take me out for dates, doesn’t send me messages (if push notifications from LinkedIn don’t count) or cuddle me late at night. Instead if gives me stress, anxiety and loss of hair. But I wouldn’t change a thing. 

And I wonder, when people make these plans to marry and live their fairytale lives, where do they leave their jobs? I feel very different from my peers in that I don’t plan my wedding or all the things that I’ll do with my time when I’m working. No, I plan the work. I plan the career and all it brings. I’m in love with this man and he is glorious. He’s powerful, he’s confident and he’s absolutely charming. He just happens to be my career. 

Now, I’m not saying I enjoy being alone. I actually detest it. Being an extrovert, I get my energy from people. I like being around others, exchanging ideas and points of view. I like busy cafés and bars filled with people. But I think it isn’t so much about what people are or that I don’t value them, it’s just a matter of priorities. Just as someone thinks having kids is on the top of their bucket list, having a fulfilling and enjoyable career is on the top of mine. 

But just as all of those friends of mine, I know that unexpected things are going to happen. They realize that as the 25 mark and the isles they once planned to walk  down get closer, they are, in reality, no where near that life. I’m aware that my road, just as everybody else's, no matter what they commit to, will be ridiculously rocky at times. But as they say, when you know you know. 

8. Liikaa

Minusta on helppo ottaa liikaa harteilleni. Joskus se etenee niinkin pitkälle, että herään lomallani kuudelta aamulla pohtimaan asioita, jotka tapahtuivat hyvin kauan sitten. Jotain asiaa, jonka sanoin joskus tai jotain pientä muotoseikkaa, joka jäi vaivaamaan yhdessä kauan aikaa sitten lähettämässäni sähköpostissa. Pohdin paljon myös syy-seuraussuhteita ja sitä kuinka jotain meni joskus väärin, jotta minulla on nyt ikävä olo.

Usein se alkaa lumivyöryn lailla kasaantumaan. Yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen ja pian päässäni pyörii miljoona asiaa, jotka eivät ole hyvin. Totuushan on, ettei kukaan pohdi epäonnistumisiani, tai onnistumisiani, yhtä paljon kuin minä. Sitä on vaikea lopettaa.

Perfektionistin leima tuntuu liian kaukaiselta monellakin tapaa. Miellän kyseisen luonteenominaisuuden täysiä kymppejä saavan periksiantamattoman opiskelijan polttoaineeksi. Henkilöksi, joka yrityksistään huolimatta ei voi epäonnistua. Näitä mystisiä otuksia ei tapaa kovin usein, ehkä siitä syystä, ettei niitä ole olemassa. Sivistyssanakirja määrittelee perfektionistin "täydellisyyden pikkutarkaksi tavoittelijaksi". Kun yhtälöstä otetaan pois ainainen onnistuminen, määritelmä alkaa tuntua hieman tutummalta.

Kuten varmasti kaikki, minäkin teen valintoja, jotta saisin tavoitettua täydellisyyden. Ajatuksen tasolla ja ideana valinnat tuntuvat järkeviltä. Opiskelen paljon, haen töitä paikoista, joissa haluaisin olla töissä ja kokeilen paljon uutta. Näin sanottuna edellämainitut kuulostavat pehmeältä ja makealta kuin hunaja.  Pienemmässä mittakaavassa se ei kuitenkaan aina toimi niin. Kyllä, opiskelen paljon, mutta se estää minua keskittymästä yksityiskohtiin. Kyllä, haen töitä paikoista, joissa haluaisin olla töissä, mutta pätevyyteni ei ole vielä kohdallaan. Kyllä, kokeilen paljon uutta, mutta raja "paljon" ja "liian" välillä on hiuksen hieno. Haluaisin uskoa, etten uhraa kunnianhimoisessa prosessissa asioita, joita kohtaan tunnen suurta intohimoa. Arvoni, elämäntapani ja materialistiset omaisuuteni ovat kaikki asioita, joita rakastan. Toivottavasti ne ovat myös asioita, jotka tuovat minulle täydellisyyden.

Saattaa olla naivia väittää, ettei millään tällä pitäisi olla väliä. Elämä on liian lyhyt murehtimaan yksityiskohtia ja asioita, jotka tekevät meistä pieniä. Tässä kaikessa pitäisi kuitenkin olla jonkinlainen järki. Se, että pohdin asioita - usein liikaakin - estää minua tekemästä samoja virheitä uudelleen. Ainakin teoriassa. Käytännössä se taas ei ole aivan niin yksinkertaista.

Oli kyse työstä, joka minulla joskus oli tai koulutehtävästä, jonka joskus palautin, en tiedä olenko oppinut läksyni. Kuten ihmisluontoon kuuluu, tunnun toistavan samoja virheitä. Otan liikaa tehtävää tylsistymisen pelossa, en hio esseetä vielä viimeisen kerran tai ota saamiani mahdollisuuksia tosissani. Tiedostan virheeni, mutten toimi niiden korjaamiseksi.

Tietysti tämähän on vain minun, vastatunnustautuneen perfektionistin, näkemys asiasta.

7. Enemmän

Joskus olen enemmän ja joskus olen vähemmän. Mikään olemuksessani ei ole pysyvää. Kaikki muuttuu, koko ajan. Hetkinä, joina olen vähemmän en usko mihinkään. Pohdin elämän monimuotoisuutta ja arvaamattomuutta. Pohdin kuulunko sinne. Kuulunko korkealle vai matalalle. Kuulunko kaltaisteni luokse vai, jonnekin missä olen yksin. Hetkinä, joina olen enemmän uskon kaikkeen. Uskon mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen. Uskon kaiken tapahtuvan tai ainakin päättyvän hyvin. 

Kun olen enemmän, olen peloton. Lennän kotkan lailla läpi ilman. Mikään ei kosketa ja olen vahva. Kuulumaton ja kuuluva. Täydellinen kokoelma kaikkea. 

Kun olen vähemmän, pelkään. Kävelen maankamaralla. Pohdin kaikkea ja kaikkia. Yksikin kosketus voi tappaa. Olen koko maailman omistama. 

Välillä kaikki sattuu. Välillä mikään ei tunnu miltään. Joskus näen kauneuden sanoissa ja tunnen, kuinka tekoni vaikuttavat muihin. Joskus näen kauneuden teoissa ja teen kaiken, koska tunnen, kuinka tekoni vaikuttavat minuun. Välillä haluan maailman. Välillä epäilen mahdollisuuksiani. Joskus pohdin muita. Joskus pohdin itseäni. 

Nyt olen enemmän kuin usein. 

6. Paljastuksia

Muistan, kun kerroin hänelle. Käteni tärisivät, enkä saanut muodostettua sanoja päässäni. Olin valmistanut puheen ääripäistä ja harmaasta alueesta, mutta mikään, mikä tuli suustani ei kuulostanut läheskään yhtä mahtipontiselta kuin olin tarkoittanut. Kun vihdoin sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja hypättyä jäiseen veteen, tein niin kaikista epäsulokkaimmalla tavalla. Mutisin jotain, mitä en edes enää muista. Ei sillä ollut kuitenkaan väliä. Sain sen sanottua ja se oli tärkeintä. Ja nyt, kylmässä esi-talven illassa koen olevani vapaampi. 

Olen kuitenkin hyvin paljon onnekkaampi kuin moni muu. Toisia ei ymmärretä tässä maailmassa, toiset ovat aina eksyneitä, toisilla ei ole edes mahdollisuutta. Mahdottomuus kumpuaa muista ihmisistä, omista ajatusmaailmoistamme tai yhteiskunnan asettamista paineista. Kaikki etsivät omanlaistaan onnea, jotain, joka saa sen solmun sisällämme avautumaan edes vähän. On valitettavaa, että kaikilla ei ole samanlaisia työkaluja solmun selvittämiseen. On surullista kuinka moni ihminen jättää seikkailunsa kesken, koska kokee solmunsa kuristavan. 

5. Unelmat

Voisin romantisoida kaiken. Voisin sanoa, että minun kuuluu tehdä itseni puolihulluksi jahdatessa unelmaa, jota en ole varma saavutanko koskaan. Voisin sanoa, kuinka olen jo suunnitellut lasson, jolla kaappaan kuun taivaalta. Niin en kuitenkaan tee, sillä mikään tästä ei ole suunniteltua tai tähtiin kirjoitettua, vaan tämä kaikki pohjautuu haluuni päästä kotiin.

Joku näkee kaikelle tarkoituksen, toinen uskoo Jumalan läsnäoloon. Itse pohdin itsekkyyttä. Eikö ole helpompi uskoa, että haluamme unelmamme, koska haluamme ne? Eikö ole helpompaa uskoa, että olemme pohjiltamme ahneita tai mukavuudenhaluisia tai suosionnälkäisiä?

Unelmani eivät ole mundaaneja. Joskus ne valvottavat minua öisin. Silloin tällöin ne tekevät minut hulluksi. Useimmiten kuitenkin saan niistä voimaa. Tulen onnellisemmaksi kuin mistään muusta. Vain ajatus siitä, että koko maailma on minun, saa minun sydämmeni jättämään lyönnin välistä. Siltä se rakkaus kai tuntuu.

Joku elämässä pidemmälle ehtinyt saattaisi taputtaa päätäni ja todeta, kuinka hellyyttävää naiviuteni ja kykyni unelmoida on. Itse taputan omaa päätäni harva se päivä ja totean, kuinka onnellinen olen, etten ole vielä kyynistynyt.

4. Hän

Hän tulee tappamaan minut. Hän tulee pitämään lujasti kiinni keuhkoistani. Hän tulee leikkimään kanssani. Hän tulee tekemään minut joksikin muuksi ja kaikeksi mitä olen samaan aikaan. Hän tulee kuulemaan tuskani ja iloni. Mitä hän tekee niillä on hänen asiansa. Hän tulee koskemaan huolettomasti käsivarttani. Hän tulee hymyilemään sielulleni niin, että uskon kaiken olevan mahdollista. Hän tulee saamaan minut rakastuneeksi kaikesta, kun en rakasta mitään. 

Sitten hän antaa minun hengittää. Hän päästää irti keuhkoistani ja antaa minun liikkua. Hän antaa minun tanssia ja lentää. Hän antaa minun kokea kaiken, mitä olen koskaan halunnut. Hän antaa minun kokea vääristyneen vahvuuden ja oikean yksinäisyyden. Hän antaa minun lentää tähdissä ja etsiä jotain, mitä en tule koskaan sieltä löytämään. Hän antaa minun vaeltaa vapaana. 

Kunnes ei enää anna. Hän ottaa minusta uuden otteen. Hän hamuaa uudelleen keuhkojani. Hän haluaa leikkiä kanssani vielä kerran. Hän haluaa, että otan hänestä kiinni. Ja niin teen ja todistan kaikille, että olen kuolematon. 

3. Päätökset

Pohdin usein itseäni ja elämääni. Jotkut saattaisivat kutsua itsekkääksi, itse suosin "itsetietoista". Minusta on mieletöntä, että elän itse rakentamaani elämää. Olen tehnyt päätöksiä, jotka ovat johtaneet minut tänne missä olen nyt. Olen kokenut surua, iloa, rakkautta sekä välillä turruttavaa tasaisuutta, tai ainakin niin koen itse. Pienen pienet palikat ovat kasaantuneet suuremmiksi asioiksi. Huomaamatta. 

Pohdin usein myös sitä, mikä saa meidät tekemään päätöksiä. Onko päätöksien takana pelko tai innostus? Pohdinko seurauksia, onko tarkoitus satuttaa? Eikai se koskaan ole päällimmäinen syy tehdä mitään, paitsi katkeruuden vallatessa mielen. Joka päivä minun on tehtävä päätöksiä, harvemmin tietäen mihin ne johtavat, mutta niitä on silti tehtävä. Joka hetki. 

Jännää tästä tekee se, että kaikki muutkin tekevät päätöksiä. Kaikki ympärilläni päättävät asioita koko ajan, joka hetki, alituiseen. Minun päätökseni riippuvat muiden päätöksistä. Jos äitini ei olisi päättänyt saada minua, en olisi tässä päättämässä, että kirjoitan tämän. Jos lempikahvilani omistaja olisi päättänyt itselleen toisen ammatin, en voisi päättää syöväni huomenna herkullista brownieta ja juovani vaaleanpunaista teetä. Kaikki ihmiset päättävät kamalasti asioita. Joka hetki maailma muovautuu vähän lisää, hieman erilaiseksi. 

Elämä on aivan järjettömän suuri välillä. Siksi teemme virheitä. Ainakin siksi itse teen niitä. Vaikken niitä virheiksi tunnistakaan vaan opetuksiksi. Opin, koska en mahdollisesti voi tietää, mihin kaikki päätökseni johtavat. En voi tietää, onko edessäni teetä ujosti juova neiti luotettava. En voi tietää, olisivatko bussiliput huomenna edullisemmat. En mitenkään voi tietää, ovatko treffit pahinta mitä voin pyytää. Vaikka kaikki pelottaa ja tuntuu suurelta ja järkevämmältä kuin minä itse, en voi jättää päättämättä. Voin vain kouluttaa itseni niin pitkälle kuin mahdollista ja tehdä parhaalta mahdolliselta tuntuvan päätöksen. Sillä hetkellä, kunnes kaikki taas muokkautuu uudelleen.