Muistan, kun kerroin hänelle. Käteni tärisivät, enkä saanut muodostettua sanoja päässäni. Olin valmistanut puheen ääripäistä ja harmaasta alueesta, mutta mikään, mikä tuli suustani ei kuulostanut läheskään yhtä mahtipontiselta kuin olin tarkoittanut. Kun vihdoin sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja hypättyä jäiseen veteen, tein niin kaikista epäsulokkaimmalla tavalla. Mutisin jotain, mitä en edes enää muista. Ei sillä ollut kuitenkaan väliä. Sain sen sanottua ja se oli tärkeintä. Ja nyt, kylmässä esi-talven illassa koen olevani vapaampi.
Olen kuitenkin hyvin paljon onnekkaampi kuin moni muu. Toisia ei ymmärretä tässä maailmassa, toiset ovat aina eksyneitä, toisilla ei ole edes mahdollisuutta. Mahdottomuus kumpuaa muista ihmisistä, omista ajatusmaailmoistamme tai yhteiskunnan asettamista paineista. Kaikki etsivät omanlaistaan onnea, jotain, joka saa sen solmun sisällämme avautumaan edes vähän. On valitettavaa, että kaikilla ei ole samanlaisia työkaluja solmun selvittämiseen. On surullista kuinka moni ihminen jättää seikkailunsa kesken, koska kokee solmunsa kuristavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti