Voisin romantisoida kaiken. Voisin sanoa, että minun kuuluu tehdä itseni puolihulluksi jahdatessa unelmaa, jota en ole varma saavutanko koskaan. Voisin sanoa, kuinka olen jo suunnitellut lasson, jolla kaappaan kuun taivaalta. Niin en kuitenkaan tee, sillä mikään tästä ei ole suunniteltua tai tähtiin kirjoitettua, vaan tämä kaikki pohjautuu haluuni päästä kotiin.
Joku näkee kaikelle tarkoituksen, toinen uskoo Jumalan läsnäoloon. Itse pohdin itsekkyyttä. Eikö ole helpompi uskoa, että haluamme unelmamme, koska haluamme ne? Eikö ole helpompaa uskoa, että olemme pohjiltamme ahneita tai mukavuudenhaluisia tai suosionnälkäisiä?
Unelmani eivät ole mundaaneja. Joskus ne valvottavat minua öisin. Silloin tällöin ne tekevät minut hulluksi. Useimmiten kuitenkin saan niistä voimaa. Tulen onnellisemmaksi kuin mistään muusta. Vain ajatus siitä, että koko maailma on minun, saa minun sydämmeni jättämään lyönnin välistä. Siltä se rakkaus kai tuntuu.
Joku elämässä pidemmälle ehtinyt saattaisi taputtaa päätäni ja todeta, kuinka hellyyttävää naiviuteni ja kykyni unelmoida on. Itse taputan omaa päätäni harva se päivä ja totean, kuinka onnellinen olen, etten ole vielä kyynistynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti